Iik 2

Nyt jännittää vielä enemmän.

Vietiin kissa anopille, annettiin kahdesta suusta yhtä aikaa neuvoja ja ohjeita. Tuli ainakin meille selväks miten rakas perheenjäsen siitäkin on tullut, vaikka eihän se ole kuin vasta puoli vuotta meillä ollut. Ja verrattuna siihen, millainen se oli meille tullessa, pelokas ja arka jokaista kohtaan, se on muuttunut paljon: nyt se oli anopilla ja haisteli vaan innokkasti uutta huonetta, joka oli ollut viime kerralla suljettuna. Mitenköhän se kissa siellä pärjäilee? :)

Sitten kun tultiin kotiin, katsottiin kaksi jaksoa The 70's Showta (jossa ollaan toisessa tuotantokaudessa) ja ahmittiin ne junaevääksi tarkoitetut kolmioleivät, sillä jääkaapissa ei ole mitään muuta syötävää. No on paketti koskenlaskijaa, mutta sitä ei viittinyt pelkästään syödä. Ja aiotaan muutenkin huomenna (lähtö onkin kahdeksalta) käydä kaupassa ennen junamatkaa ostamassa uudet eväät.

Sitten siivottiin: imuroitiin ja pistettiin läpiveto niin tuulettuu koko asunto, ilman että tarvii olla kaikilla ikkunoilla vahtimassa ettei kissa änkeä niistä ulos. (Höpsö kissa.) Aiemmin päivällä pestiin astiat ja puunattiin kaikki tasot keittiöstä, kaikki muut tasot siivottiin ylimääräisistä asioista, jotka laitettiin omille paikoilleen. Sitten voi matkan jälkeen palata puhtaaseen kotiin, eikä tee ovella mieli lähteä takaisin :D.


Vielä pohditaan, että pitäiskö ottaa mun vanha akuton läppäri mukaan ja ahtaa sinne ainakin kymmenisen jaksoa The 70's Showta matkan ajaksi ilta- ja junatekemiseksi. Tosin sitten laukkujen määrä nousisi kahdesta kolmeen: reppu, jossa on kaikki vaatteet, mun käsilaukku, johon tulee junaliput ja kaikki mun pikkusälä ja sitten vielä läppärilaukku. Toi läppärinromu on vielä niin painavakin kun se on niin antiikkinen. Uusi akku maksais uuden, uuden mallisen, läppärin verran.

Mitähän kaikkea sinne vielä tarvis? Pitääkin soittaa äidille...

Huomenna, iik iik iik

Jännittää ihan kamalasti huominen matka, se kun on ihan ensimmäinen virallinen yhteinen lomamatka minulle ja Mikille. Minä oon jo perjantai-illasta asti pähkäillyt että mitä ihmettä sinne muka pakkais, montako paitaa ja sukkaparia tarvin ja mistä ihmeestä revin jotain nättiä sinne luvatulle ravintola-illalliselle?

Huomenna on herätys kello kuusi (tai Mikistä riippuen viisi, mutta toivottavasti ei), sillä aamulla pitää vielä ehtiä käydä koneella ja siirtää säästötililtä rahat käyttötilille ja laittaa tullut opintolaina säästöön seuraavia kuukausia varten. Sitten lähdemme Mikin äidin kyydissä toiseen kaupunkiin juna-asemalle, täällä rupukylässä kun sellaista ei ole (paitsi puutavaralle, joka menee kait kahdesti päivässä. Silloin kun asuttiin vielä sillä puolella kaupunkia, tykkäsin ihailla ja kännykällä kuvailla junia raiteiden yli menevältä sillalta kun tulin kotiin. Matkustaja-asema tänne on kait joskus parinkymmenen vuoden päästä tulossa, kunhan ne nyt ensin edes ensi vuonna päättää, että tehdäänkö uusia junaratoja ja minne.)

Junamatka kestää kolme ja puoli tuntia, joten evästä tarvitaan. Tosin eväänä meillä on vain kaksi kolmioleipää ja pullo limsaa, mutta mulla on sellanen aavistus, että enemmän evästä löytyy matkaan siitä tutusta siwasta vähän matkan päästä asemasta, sillä juna ei lähde kuin vasta yhdeksältä.

Perillä on melkein toinen kolmen tunnin odottelu, mutta se ajateltiin käyttää tutustumalla kaupunkiin, etsimällä paikallisia nähtävyyksiä ja (toivottavasti) kirpputoreja ja sitten paikallinen kebabila, sillä pitäähän sitä nyt jotenkin pohjustautua junamatkan jälkeen ennen kylpylähotellille suuntaamista, ja pitää tosiaan etsiä myös bussi-asema, sillä matkaa hotellille on keskustasta 5 km.

Jännittää kamalasti ne hoidot ja se pakettiin kuuluva kolmen ruokalajin a la carte-kynttiläillallinen, joka sattuu vielä "sopivasti" syntymäpäivälleni toiseksi päiväksi. Sitten kolmas päivä on paluumatka ja ehkä lomamatkasta jääneillä rahoilla pääsen (Mikki lupas) ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti kampaamoon värjäämään napaan asti pitkät hiukseni jollain yhtenevällä värillä (tällä hetkellä kymmenen sentin juurikasvu omaa, hämmentävän vaalean vaalenaruskeaa, seuraava juurikasvu värjätty suklaisen ruskealla, kestoväri jostain korvista alaspäin tummaa mustan ja tummanruskean sekoitusta ja latvat punertaa, koska kaikki muu väri on haihtunut niistä paitsi oma punapigmenttini).

Tappelin vaatekaapin kanssa aikamoisesti eilen, kun yritin miettiä, miksei minulla ole mitään juhlavaa. Totesin ratkaisun olevan simppeli joka paikkaan (ainakin joka toiseen) sopiva pikkumusta, mutta sellaista kun ei ollut, niin piti penkoa kangaspussit läpi. Siellä pussissa on myös vanhoja vaatteita, joita aion joskus muokata, sillä ne ovat sellaisenaan jo liian pieniä tai jääneet vaan aina käyttämättömiksi. Löysin sitten joskus äidiltäni saaman polvipituisen pitkän mustan liivin, josta inspiroiduin. Syntyneessä vaatekappaleessa on vain yksi ongelma: ei vetoketjua takana, joten se täytyy pujottaa ähkien päälle, mutta se on yhden illan pimeässä ahkinnän tuloksena aika kaunis eikä kertakäyttöinen.

Löysin siitä kangaspussista myös kahdeksan paria pieneksi käyneitä farkkuja, ja ängin yhdet niistä päälleni. Kamala pelastusrengas irvisti vyötäröltä ja sitten vähän parutti, mutta Mikki ja äiti, jolle itkuisena soitin, vakuuttivat etten ole lihava, lihonut, ja sitäpaitsi ne farkut oli hankittu ollessani jotain neljätoista, joten ei niihin kuulukaan mahtua kahta päivää vaille yhdeksäntoistavuotias.

Mikki ei ole vielä alkanut pakkaamaan, sillä verukkeella että viedään nyt Hilu ensin anopille hoitoon ja sitten imuroidaan. Eipä tuo ole vielä etsinyt edes uimahousujaan, toivottavasti ne on täällä.

PS: Aurinko osuu tosi nätisti parvekkeen kaiteeseen, voikun jaksaisi keksiä mistä kulmasta siitä voisi ottaa kuvan. Käänsin päätäni vähän ja häikäistyin kirkkaasta oranssista loimuavasta pallosta, joka loistaa olohuoneeseen asti keittiön ikkunasta.

Jännitystä elämään

Mikki tässä tuumi eräs päivä, että mitäs me tehtiinkään kihlauksen vuosipäivänä? Olimme menneet silloin erään hänen perhetuttunsa luo joka kyseli paljon kolaristamme ja tarjosi meille upean kolmen ruokalajin päivällisen alkukeittoineen, pääaterioineen ja jälkiruokineen.

Mikki sanoi, ettei se ole tarpeeksi, ja lupasi viedä minut kahville paikkaan, jonka ravintolan puolella kävimme ensimmäisenä vuosipäivänämme upealla illallisella. Tänään sitten lähdimme kaupungille minun saavuttua kotiin koulusta ja Mikin (joka on toista viikkoa kotona sairaslomalla leikkauksensa takia) kaivattua vähän tuuletusta ja ulkoilua. Menimme juuri sen paikan kahvilan puolelle ja otimme jotain suolaista pientä ja katselimme haaveillen ravintolan puolelle. Mikki ehdotti että lomamatkamme jälkeen säästäisimme sen verran, että voisimme käydä toiste jonkun hyvän tekosyyn varjolla (vaikka joksikin puolitoistavuotis-päiväksi tai vuosi-ja-yks-neljäsosa-lisää-päiväksi) sinne syömään uudelleen.

Tuleva lomamatka jännittää ihan kamalasti. Eilen illalla googletin kännykällä peiton alla (ettei Mikki heräisi) että saako kylpylään mennä bikineillä vai pitääkö käydä ostamassa ihan kokouikkari, tällä kertaa naisten malli, eikä lastenmalleja, niikuin tuolla sukkalaatikon pohjalla pölyttyy. Junaliput on jo maksettu ja saapuneet kotiin ja roikkuvat nyt jääkaapin ovessa, koska se on ainoa paikka, jossa ne eivät hukkuisi (ellei nyt jääkaapin ovi satu hukkumaan). Tekisi mieli pakata jo matkalaukkua/reppua valmiiksi.

PS: Kahvilasta kotiin tullessamme muuten pistäydyimme s-marketissa hakemassa tölkin ananaksia ja chilikastiketta (vaikka tuntuikin vaikealta olla ostamatta enempää), ja sisään astuessamme meitä väisti poistuva isorakenteinen mies mustat aurinkolasit päässä. Joku vanhus, joka istui kaupan tuulikaapin vieressä tuolilla huusi hänelle perään: "Hei, Jope!" Katsoin Mikkiä ihmeissäni ja sanoin, että ihan kuin oltaisiin nähty just Jope Ruonansuu. Mikki totesi tähän: "Niinhän se olikin. Ei se ees niin hyvä koomikko oo että sitä moikata pitäis." :D Ai.

Teoria ja käytäntö

(Äidin antamat helmet ja niiden säilytysrasia, joka on entinen työkalupakki.)

Viimeaikoina olen lukenut kamalasti kaikenlaisia tee-se-itse-juttuja ja blogeja, joissa ihmiset valmistavat asuja ja kypäriä ja aseita ja miekkoja videopeleistä, elokuvista, tv-sarjoista ja muista. Siitä on sitten tullut semmonen hinku että voikun itsekin pääsis tekemään itsekin tekemään jotain.

Ekaks tuli piirtäminen. Olin jo pitkään harmitellut että voikun osaisi piirtää, ja sitten kun tuntui, että osais sopivan hyvin, ei tullut inspiraatiota piirtää mitään. Ja sitten yks aamu mä heräsin inspiroituneena ja piirsin kevyesti upeimman työn mitä oon ikinä tehnyt. Siinä on Mikki etualalla, leijonanpäisenä ihmisenä puku päällä ja paksu minkkiturkki harteilla. Huone on pyöreä ja suuresta parvekkeelle johtavasta ovesta näkee, että torneja on useampi. Lattiassa on kuninkaallinen vaakuna leijonakuninkaasta kivilaatoista. Parvekkeen edessä on suuren suuri coctail-lasi, jossa istuva merenneito (minä) harjaa pitkiä hiuksiaan.

Sitten tuli erikoistehoste-maskeeraus. Löysin netistä ohjeen, miten voi kotikeinoin tehdä ihon kaltaista materiaalia, josta voi tehdä proteeseja ja haavoja ja muita. Tein sitten reseptin pohjalta erän ainetta ja kaadoin sen tekemääni kipsinaamariin ja kissannenähän sieltä tuli. Siitä kerron myöhemmin lisää. Suunnitteilla on myös ostaa aineksia lateksinaamioiden tekoon, joita olen suunnitellut jo viime kesästä.

Sitten tuli korujen tekeminen. Ihailin hirveästi deviantartissa kaikkia upeita koruja jotka löysin vahingossa. Tallensin kuvia koneelle ja tuijotin niitä ja kopioin vihkooni miten ne tehdään. Ja sitten menin kaupungin ainoaan askartelukauppaan, joka valitettavasti on niinkin niukkavalikoimainen kuin pienen pieni Tiimari täälläpäin voi vain olla (enimmäkseen löytyy vain paperihattuja, -lautasia, -mukeja, onnittelukortteja ja ilmapalloja) ja onnistuin löytämään jonkuntapaista rautalankaa, koru-sivuleikkurit ja rasiallisen helmiä ja köyhdyin siinä sellaiset 20e. Äitini sitten lupasi omista korutarvikkeistaan minulle ja käytyäni siellä sainkin mukaan kokonaisen työkalupakillisen tarvikkeita ja helmiä ja jos jonkinlaisia pihtejä. Nyt olen saanut ensimmäisen korvakoruparin valmiiksi kiinnitystä vaille.


(Ensimmäinen korvakoru ja sen pari vielä tekovaiheessa.)

Sitten kiinnostuin metallin valamisesta. Luin kamalasti kaikenlaisista figuurifoorumeista neuvoa ja kalastin materiaalilinkkejä. Kuumuutta kestävää silikonia lukee erään nettikaupan ostoskorissa, kunhan saan säästettyä rahaa sitä varten. Ajattelin, että voisin valaa pieniä figuureja, koruja ja korupohjia, koriste-esineitä ja ehkä vaikka shakkinappulat.

Metallin valamisesta puhuttiin figuuri-foorumeilla, mutta jotkut suosittelivat että metallin sijasta valettaisiinkin hartsia. Hartsista taas saa myös tosi paljon kaikenlaista muuta tekemistä, sittä siitähän tulee muovin kaltaista kovaa ainetta. Hartsivaluja tehdään kanssa silikonimuotteihin. Näin jonkun tekevän upeita videopeli-aseita ja haarniskoita ja katsoin suu auki kun hän kertoi blogissaan yksityiskohtaisesti työvaiheista. Mitä kaikkea sitä saisikaan tehtyä?

Ja jos muovisempia juttuja voisi tehdä, ne saisi tyhjiömuovaten. Luin samaisesta edellämainitusta blogista, miten hän valmisti itse tuollaisen koneen (vähän ammattimaisemman kokonaisuuden, joka lämmitti muovinkin itse vanhan leivänpaahtimen vastuksilla ja käynnisti imun napin painalluksesta), ja vaikka minä en sellaista itse ehkä haluaisi/saisi/osaisi tehdä, tekisi mieli kokeilla sellaista. Joskus ihan pienenä, kun piti miettiä että mitä haluisin tehdä isona, päätin että minusta tulisi lelusuunnittelija ja voisin tehdä niille itse suunnittelemilleni kankaisille ja muovisille leluille kaikki osatkin itse. Tälläinen tyhjiömuovaus vaikka puisen mallin päälle olisi hyvä pohja, ja nuo insinörtti-veljetkin osaisivat varmasti keksiä vaikka valot ja äänet napin painalluksista.

Siitä pääsemmekin puutöihin. Näitä kun Mikille kerroin, Mikki sanoi, ettei mitään tälläistä tehdä ainakaan meidän kotona, kerrostalokaksiossa, vaan minun pitäisi hankkia oma verstas jostain. Verstaasta tuli mieleen, kun pienenä istuin kerrostalon takapihalla ja veistelin pikkupuukollani maahan tippuneisiin keppeihin kuvioita. Ja ne muovijuttujen pohjat voisi tehdä puusta. Ja sitten voisin tehdä itselleni oman kuksan, että sellaisenkin joskus saisin. Ja puulusikan, sellaisen kunnon joulupuurokauhan, se olisi upea. Sitten kaivertaisi siihen nimikirjaimet niin siitähän sais jo perintöesineen. Ja voisi valmistaa ihan oikean korurasian (sellasen hiukan kalastuspakin kaltaiseen) ja siihen sisäkerrokset ja rasiat.

Myös jonkinlainen korujen teko (ihan "lost wax"-menetelmällä, missä vahasta tehdään vaikka sormuksen mallikappale, lähetetään työstettäväksi, jossa se kuumennetaan kai tyhjiössä ja vahan tilalle tulee metalli) ja löytämäni itsetekoinen cnc-sorvi (tietokoneohjattu saha, joka tekee tietokonemallinnuksen pohjalta kappaleen puuhun tai muuhun materiaaliin) kiinnostaisi.

Pitäisi vaan löytää tilat ja välineet. :) Jostain.

PS: Äiti, tiedän että ajattelet varmasti että "Ounou" mutta ei syytä huoleen, kestää hetki ennenkuin saan rahoja kokoon.

Nunnukan sipulijauhelihapiirakka

Tässä tammikuussa ajattelin että nyt tekee mieli sipulipiirakkaa. Ehdotin tätä Mikille ja hän vastasi innoissaan että kyllä kyllä. No, siitä sitten pyöräytin parhaan ystäväni tuparilahjaksi tuomaan piirakkavuokaan sipulipiirakan, josta tuli niin hyvää, että Mikki vaati tekemään seuraavaksi ruuaksi toisen. Ja niinhän minä teinkin. Ja näin minä sen tein.

Nunnukan Sipulijauheliha-piirakka

Pohja:
4 dl vehnäjauhoja
125g margariinia tai juoksevaa rasvaa
1 tl suolaa
1 muna
1 dl kermaviiliä
1 dl juustoraastetta


Täyte:
400 g jauhelihaa
2 sipulia
2-3 valkosipulin kynttä murskattuna
1 dl kermaviiliä
1-2 dl ruokakermaa ja/tai maitoa
1 muna
2 dl juustoraastetta
mustapippuria
jauhettua paprikaa
suolaa

Ota liha huoneenlämpöön puoli tuntia ennen valmistusta. Etsi kaikki tarvittavat ainekset esille ja tee ensimmäisenä taikina.
Nypi kaikki taikinan ainekset kulhossa sekaisin, kunnes taikina on kiinteä pallo. Jätä taikina noin puoleksi tunniksi jääkaappiin vetäytymään.

Kuori ja pilko sipulit. Paista sipulit ruokaöljyssä läpikuultaviksi.
Paista jauheliha, mausta suolalla ja siirrä paistinpannu pois levyltä odottamaan muun täytteen valmistusta.

Sekoita kulhossa kermaviili, ruokakerma, lasissa rikki vatkattu kananmuna, juustoraaste sekä mausteet keskenään. Lisää sipulit, valkosipuli ja jauheliha ja sekoita täyte tasaiseksi.

Ota taikina jääkaapista ja painele se voidellun piirasvuoan pohjaan, jätä reunojen ylijäämät roikkumaan vuuan ulkopuolelle. Lisää täyte, ja jos tuntuu että nestettä ei ole tarpeeksi, lisää maitoa silmämääräisesti. Käännä piirakan reunat piiraan päälle.

Piiras paistetaan uunin keskitasolla 200 asteessa 45 minuuttia. Yleensä piiras on kiinteämpää ja helpompaa leikata seuraavana päivänä, jos sitä jää ensimaistelun jälkeen jäljelle.

(Taikinan pohja on kylläkin törkeästi plagioitu Marien ruokablogin jostain reseptistä.)

Voiko jotain hyvää olla liikaa?

Nimittäin, jos syö liikaa hyvää ruokaa? Mikin isä otti Mikin mukaansa ja haki kaupasta isoimman grillikanan ja valkosipulikermaperunoita (ja kolme suklaalevyä!). Perkasin kanan puoliksi lautasille ja jaoin perunat molemmille, syötiin sitten niin paljon kuin napa siitä hirmumäärästä vain veti.

Tänään katselin jääkaappia kädessäni toisella lautasella peitetyt ruoantähteet. Jokaikinen hylly meidän isosta jääkaapista on täynnä. On paketti kinkkua leivän päälle, vanha pussi ruisleipää(? Mikki on kai jostain syystä sen sinne laittanut, meillä kun vielä kulttuurit kohtailee tämän yhteisasumisen merkeissä), kolme purkkia rainbowin tehojuomaa (jotain actimelin tapaista, muttei maistu niin paljon viilille), yksi mansikkaviili Mikille, neljä suklaavanukasta, purkki vanhaa majoneesia jota syötiin lihapiirakoissa, yksi avaamaton ja toinen puoliksi juotu coca-cola-pullo, yksi laktoositon maito, kaksi purkkia vadelmahilloa, pikku tippa toissapäiväistä kanakeittoa, äidin ohjeella tehtyä mutakakkua vielä neljäsosa, koskenlaskija-sulatejuustoa, keijua, puolikas oltermanni, mehukatti-kanisteri, karpalomehua, juissi, palanen äidin tekemää kuivakakkua Mikille, kolme fazerin sinistä, purkki tortillasalsaa, puolet hawaii-pizzasta, kanaviillokki-valmisateria, pullo mehutiivistettä (joka oli pahaa) ja kolmen juuston kermaa.

Huh. Ja kuitenkin varmaan taas huomenna pitää mennä kauppaan, koska maito loppuu. :D

Tässä on tullut jo hiukan rakkauskiloja. En tiedä, onko ne rakkaudesta Mikkiä kohtaan vai rakkaudesta ruokaan. Parin kilon pudotuskaan ei olisi hassumpi juttu, mutta kun on niin kylmä että ei saa itseään liikkeelle, varsinkaan ulos kylmään. Huomasin kyllä, että täällä on zumba-tunteja tarjolla erään yläasteen tiloissa, mutta en ole saanut itseäni menemään sinne.

"Mitä mä laitan otsikoks?" "Ei tänää oo mitään tapahtunu."

Paitsi että...

- Sain väänneltyä äidin antamista korutarvikkeista ensimmäisen korvakoruparin. Toista puolta tarvii vielä hiukan kiristellä että näyttäisi samalta, toisen kun tein alhaalta ylöspäin ja toisen ylhäältä alaspäin. Laitan kuvaa huomenna, kun saan kannat kiinnitettyä.

- Ollaan pelattu Mikin kanssa ihan innoissaan LittleBigPlanettiä. Jos vielä saisin joskus EyeToyn (luulis muuten että hinta on laskenut siitä kun se on ilmestynyt) pleikkarille, olisin onneni kukkuloilla ja varaisin koko pleikan Mikin käytöstä. :) Eyetoyta voi myös käyttää tuossa LittleBigPlanetissä johonkin, mutta en ole vielä varma mihin. Ainoa haittapuoli pelissä on se satunnaisuus ja arvaamattomuus. Koskaan ei tiedä mihin pitäisi mennä, reittejä ja bonusluolia on useita ja yhtäkkiä saattaa lattia murtua alta ja tipahtaa luolaan, jossa pitää juosta täysiä karkuun neljä kertaa hahmoja isompaa laavavyöryä hypäten tulisten hiilien ja piikkimattojen yli, kunhan ne kuvakulman muuttuessa sieltä reunan takaa tulevat esiin. Mietitään usein että miten tätä voi muka meitä nuoremmat, sellaiset, jotka eivät ole Mikin lailla koko lapsuuttaan tasohyppelyitä tahkonneet, pelata saamatta itkupotkuraivaria (ja olen ihan tosissani kun sanon että meilläkin on ollut lähellä sellaisia) ja heittämättä peliä ikkunasta/parvekkeelta/mikroon/auton alle/valitse oma paras tuhoustapa.

- Ja olen syönyt vatsani niin täyteen, että sattuu. Eipä tässä kai muuta ole tapahtunut. Ja ainiin, katsottiin Nigtmare On Elm Street 2 ja naurettiin syntikkaäänitehosteille ja ylenpalttiselle överiydelle. Ja eilen illalla katsottiin sängyssä läppäriltä se "What Women Want", jota Mikki oli suositellut. Olipa ihana ja ihan hömppäleffa. :) Kyllä se mies aina yllättää. Tosin Mikki vähän nolosteli että ei se näin hömppä ollut hänen muistaakseen.

Mikin masu on vielki pipi

Ja mun yks lapsekas haaveeni toteutui, kun Mikki latasi pleikkaan pelin, jota katselin kaihoisasti jo siitä asti, kun se ilmestyi. Nimittäin Little Big Planetin.
Ja koska meillä on nyt ensimmäistä kertaa tolle konsolille ohjaimet kun rikkinäisen pleikan ohjain jäi, päästiin pelaamaan samantien kaksinpeliä.

Voi miten mä olin riemuissani, sattu ihan poskia kun hymyilin niin paljon, ja myöhemmin pakaroita, koska olin pomppinut tuolillani. Mikki katsoi sitä kahden demo-tason verran ja sanoi, että katoppas netistä että mitä tää maksaa ja käynnistä mun kone niin saan rahaa siirrettyä. Ja niin se meni ja osti sen, aikaisena synttärilahjana tulevan synttäri-hemmottelu-kylpylä-lemmenloman lisäksi. Oi tota miestä, se tietää miten mut saa onnelliseks. <3 Ja mut saa onnelliseks vaan sekin, että saan passata sitä ja hoivata hellästi kuntoon.

Ja vaikka minä koko päivän oon koittanut heränneellä äidinvaistoilla (hoivavaistolla) kuunnella että milloin se venyttelee juomalasia tai kännykkää sohvaltaan tai koittaa nousta yksikseen sängyltä ja juosta apuun ennenkuin toinen satuttaa itsensä (kun on se niin ylpeä ettei se kehtaa kysellä apua aina), niin joutui se tuomaan mulle suihkuun pyyhkeen kun muistin itse sen vasta kun olin jo hiukset kastellut.

Suihkusta puheen ollen, nyt pitää olla varovainen ettei roiskuttele ympäriinsä, koska suihkuverhotanko oli tipahtanut sunnuntaina meidän poissaollessamme ja joko tippui siitä syystä että toinen pää oli murtunut tai hajosi vasta maassa. Kissaparka, taisi pelätä täällä kamalasti sitä ryminää vaikka oli kahdessa huoneessa valot päällä.

Nyt me mennään taas pelaamaan Little Big Planettiä. 8% jo pelissä saatavista trophyistä on meillä. On tosi kiva pelata tätä kaksinpelinä, sillä jos toinen putoaa ja menettää kaikki kolme elämäänsä, voi toinen pelastaa hänet kiipeämällä yksin seuraavalle checkpointille. Eli yleensä kun tulee liian vaikea hyppelyjuttu ja sekoan näppäimissä (eli vaihdan ilmettä nuolinäppäimistä kun liikkuminen tapahtuu vasemmasta tatista) ja pieni värikäs säkkinukke tippuu näytön reunan yli, Mikki pelastaa minut äkkiä takaisin. :)

Mikin haava alkaa paranemaan aika hyvin, nyt kuulemma jo kutittelee. Suorassa tuo ei vieläkään uskalla kyllä kulkea, mutta tosi itsepäisesti nousee jo ilman apuja ja urheilee ympäri asuntoa, vaikka koitan perässä kipitellä heti kun huomaan ja käskeä takaisin makuulle ja passaan itse sitten sen asian, mitä Mikki meni hakemaan.

Illemmalla taidetaan katsoa joko leffa nimeltä "What Women Want" tai sitten loput "Nightmare On Elm Streetit" joiden eka osa katsottiin tänään päivällä. Sinänsä pelottavampaa kuin uudemmissa kauhuleffoissa näissä on se (tai ainakin ekassa) että kaikki tapahtumat oli ihan järjenvastaisia ja tapahtuivat unessa. Kulttuuriklassikkojahan nämä ovat, sanoi Mikki äsken, että ei näitä kannata katsoa kuin päivänvalossa. Illalla ne kuulemma olisivat vain ihan "plääh". Tätä sen enempää tulkitsematta, hyvää yötä.

(Mun puhelut on muuten yhtä asiarikkaita ja asiasta toiseen hyppiviä kuin mun blogikirjoitukset. Ja pätee tämä kai vielä mihin tahansa keskusteluun mun kanssa. Hyvä juttu on, että Mikki jaksaa aina kuunnella ja pitää niitä kiinnostavina (ainakin vielä ensimmäiset kolme kertaa), eikä jää hiljaiseksi vaan juttelee aina yhtä pulppuavasti takaisin.)

"Aijaijai", sanoi Mikki sohvalta ja odotti että Spyro käynnistyy

Mikki pääsi sairaalasta siis eilen kotiin, mutta eihän rassulla ollut avaimia. Lähdin sitten koulusta hyvissä ajoin ja kaveri, joka oli hyppytunnilla heitti minut kauppaan. Kaupasta lähdin sitten hoippumaan kotia kohti kolmella täydellä muovikassilla (piti ostaa esimerkiksi maitoa, juissia Mikille, litra karpalomehua, kissanhiekkaa) käsiä venyttäen ja viiden metrin päässä pysähdellen ja käsiä lepuuttaen.

Kotona sitten ootin tunnin verran Mikkiä sängyllä maaten jalat reunan yli valmiiksi kengät jalassa ja takki lattialla että Mikki soittaisi ja sanoisi olevansa alhaalla. Sitten kun Mikki soitti, juoksin autolle ja talutin kyyryssä kulkevan Mikin kotiin ja asetin sohvalle.

Mikki on vielä sen verran heikkona tänään että jäin kotiin häntä auttelemaan. Opettajat, joille olin jo sunnuntaina kotiin päästyäni ilmoittanut että Mikki on toipumassa leikkauksesta, olivat ymmärtäväisiä; jos Mikki olisi huimaukselta kaatunut tai ei olisi päässyt nousemaan vaikka vessaan meidän surullisen matalasta sängystä, olisi minulla kestänyt kauan kävellen tulla koululta auttamaan. Ja jos Mikki mitään urotöitä olisi täällä sitten ponnistellut tai kovasti urheillut, olisi voinut se jokseenkin hassusti tikattu haava aueta.

Mikki kurkkii välillä paitansa alle karua kursittua leikkaushaavaa ja desinfiointiaineesta keltaista mahaansa. (Osan keltaisuudesta sain häviämään putsaamalla sitä varovasti saippuoidulla pyyhkeenkulmalla, ja ehkä tänään sitten suihkussa saadaan varovasti sitä pestyä haaleammaksi.)

Laitoin juuri Mikille Spyro: Enter The Dragonin meidän uuteen pleikka 3:seen, mutta harmiksemme vanhassa pleikassa, josta meni levynlukemislaser hajalle, olisi ollut melkein läpi pelattu tallennus. No, nyt ainakin saan seurata tarinaa taas alusta asti. Kotonakin aina seurasin kun veljet pelasi, se on kuin jotain kolmedeeleffaa kattoisi ja jotenkin lumoavaa. Ehkä eniten tykkään katsomisesta siksi, että nuo kaikki (isoveljet ja Mikki) ovat niin paljon pelanneet että selvittävät radat tuosta vaan, kun minä taas jumitun tokaan tasoon, olkoon peli niin Croc, Spyro tai Crash Bandicoot.

Nyt menen seuraamaan, Mikki on jo ekassa skeittihaasteessa.

Milloin ois oikeeta arkea?

On Kung Fu Pandan mainostauko. Mikki on keskussairaalassa, sen kännykkä on viety sinne osaston kansliaan ladattavaks kun ne ei jostain syystä saa tuoda niitä huoneisiin. Mietin että katsookohan Mikki kans telkkaa, niikuin mainoksen tullessa sairaalassa sovittiin, vai onko hän nukahtanut väsymyksestä ja kipulääkkeistä?

On hirveä ikävä, ja tiedän että ainakin viimeistään kun saan pään puhtaisiin vasta-vaihdettuihin lakanoihin niin tulee itku. On huoli ja ikävä ja yksinäistä ja vaan aina sellainen olo, että ainakin puolet sisuskaluistaki ja puolet kaikesta muustakin on jossain muualla kun en ole Mikin lähellä tai tiedä että Mikki on tulossa kotiin tietyn tuntimäärän jälkeen.

Onneks Mikki pääsee huomenna sairaalasta, eikä meidän suunnittelemaa kylpylälomaakaan tarvi peruuttaa, sillä tullessani äidin luota sairaalasta ennen viittä (näin VIHDOINKIN Pikkukodin ulkoa ja sisältä ihan livenä, ja kaikki mielikuvat mitä valokuvista tuli, meni ihan uusiks kun kaikki huoneet oli ihan eripäin kuin mun mielessä ne oli) Mikillä oli kävelyharjoitukset ja minut nähdessään kai reipastui niin, että ei kutsunut hoitajaa auttamaan häntä vessasta ylös vaikka olisi pitänyt, vaan hiippaili varovasti takaisin huoneeseen tippaiitaa taluttaen. Vahva ja sitkeä mies tuo minun mieheni. <3

Kunhan nyt sais unta ja mentyä huomenna kouluunkin puoli neljäksi asti.

Nyt sattuu ja kovaa

Eilen me kylvetettiin kissa joskus puolilta päivin. Rääpäle luuli että me oltiin sitä hukuttamassa siihen jalat just peittäneeseen veteen ja taisteli vastaan kunnes tajusin puhua ja puhumalla rauhoitella kissaparkaa. Mikki sai omat sota-arpensa sillä kertaa kun kissa meinas aluks paeta ja lipes otteesta kuin saippua. Saatiinpahan ne kakkamöykyt pois karvoista.

Vähän ennen sitä, joskus yhdeltätoista, Mikki valitti että mahaan sattuu, mutta ajateltiin että se johtuu vaan nälästä kun ei oltu syöty perjantaina kunnolla. Kissankylvetyksen ja päiväruuan syömisen jälkeen Mikki painui makuulleen makkariin ja lepäili kun mahaa sattui. Hän mutisi että nyt jos on taas joku pöpö niin hän ei ala mitään. No, oksennustautihan se sitten oli. Kahdelta alkoi oksentelu joka jatkui rajuna melkein seuraavat viisi tuntia. Aloin olla todella todella huolissani, mutta päivystyksestä sanottiin vain, että oksennustautia on liikkeellä.

Illaksi oksentelu helpotti ja kuulin koneelle kuinka Mikki välillä heräsi, hikkasi ja nukahti taas. Pelkäämättä oksennustautia sen enempää (me kun muutenkin aina sairastetaan molemmat samat taudit) menin nukkumaan eilisen kirjoitukset kirjoitettuani.

Kolmen aikaan yöllä Mikki ravisti minut unesta hereille. Nyt sattuu mahaan ja kovempaa kuin eilen. Koitin tunnustella mahaa ja umpisuolen kohdalta aristi. Ei auttanut kuin soittaa Mikin äidille joka sitten totes tilanteen tajuttuaan että nyt ambulanssi paikalle, he osaavat sitten sanoa paremmin.

Nyt istun kirjoittamassa tätä Mikin vieressä keskussairaalassa. Odotetaan että kirurgi tulee vielä varmistamaan että se tosiaan umppari on ja sitten leikkaukseen. Huolettaa, vatsassa kiertää ja vähän nälättääkin ja nukuttaa, mutta huoli Mikistä pitää hereillä.

Lasia

Minun ja Mikin pöytätietokoneet ovat samalla pitkällä työpöydällä, jonka äitini Hani on minulle joskus kauan sitten väsännyt. Istumme siis vieri vieressä rullatuoleillamme ja näköyhteys auttaa esimerkiksi pelaamisessa ja hauskojen juttujen näyttämisessä. Aloitimme tämän käytännön kun Mikki tuli tavaroineen yksiööni ja pystytimme koneen ainoalle vapaaksi-raivattavalle tasolle, jossa oli pistorasia lähellä.

Koska kaksioomme ei erillisiä tietokonepöytiä olisi mahtunut muutenkaan emmekä näe mitään haittaa tästä järjestelystä (paitsi sen että Mikin säveltäessä koneen ääressä minun täytyy varoa kitaran kaulaa ja mennä tuolilla hieman sivumpaan jos Mikki innostuu), pidimme sen täälläkin.

Eilen sitten koneella istuessamme ja Mikki pelatessaan ja minä lukiessani suu pyöreänä itsetehdystä alipainemuovauskoneesta (mua kiinnostaa kaikki), Mikki raaputti päätään ja heitti jonkin pienen pienen murun näppäimistöni eteen todeten; "Ai ei muka oo lasia enää."

Tällä hän viittasi siihen, että kolarin jälkeen hänen päätään oli pinseteillä tonkinut mieshoitaja saadakseen kaikki lasinsirun-palat ulos ja minä vielä jatkanut sitä kotona ihmetellessäni, miksi yksi niistä ei vaan parane vaan on vieläkin iso rupi, kun muut oli jo parantuneet näkymättömiksi.

Tuo pienen pieni siru oli tosiaan kuskin puolen ikkunasta lentänyt lasinsiru, joka onneksi tuli pois, eikä koteloitunut. Mikin päähän se jätti samankokoisen verenvärisen reiän, joka ei kuitenkaan vuotanut. Se oli noin puolen sentin mittainen kuutio, kuvassa dumle-karkin vieressä.

Minä käärin lasinsirun elmukelmuun lapun kanssa, että tämä oli Mikin päässä 22 päivää ja tungin sen muistolaatikkoon mitä kummallisimpien muiden muistoesineideni kanssa.

Meidän auto

Kerrottakoon, että meillä oli auto. Sellainen tosi kiva ja mukava tummansininen Toyota Yaris.

Sen oli hankkinut Mikin isä ja me saimme sen ensimmäinen päivä tätä kuuta. Juuri viikko sitten ajokorttinsa saanut Mikki ihastui autoon ja ajelemiseen, ja ajelimme melkein päivittäin ihan ajamisen hienoudesta ja ilosta. Itse tosin ensin haukuin autoa naistenautoksi, mutta nähtyäni naisellisemman auton ja oltuani pari päivää kyydissä, hiljaa muutin mieltäni ja aloin pitämään meidän autostamme.

Auto oli kuulemma naispuolinen, sillä se oli aina joskus hiukan oikukas eikä sitä mies aina ymmärtänyt täysin. Näin Mikki minulle kertoi.

Oli sitten aika, jolloin kouluni opinnäytetyön piti tulla valmiiksi ja tätä varten menimme jo toistamiseen koululle iltapäiväksi kuvaamaan kohtaukset uudelleen, sillä edellinen kamera oli pilannut ääniraidat käyttökelvottomiksi. Kuvasimme kohtaukset ja kaikki meni hyvin, ääniraita-ongelmaakaan ei kuulunut kaseteissa. Onnessammme lastasimme kuvaustarvikkeet autoon ja lähdimme ajelemaan paras ystäväni, joka oli toiminut näyttelijänäni, kyydissämme keskustaan. Mikki totesi, että voisimme viedä samantien ystäväni kotikaupunkiin ja ajelimme motaria pitkin iloisesti rupattaen ja naureskellen käyden samalla läpi sitä, miten minä ja Mikki tapasimme, miten Mikki kosi minua kahdesti ja miten aiomme mennä jatko-opintojen jälkeen naimisiin.

Jätimme ystäväni pois keskustassa, sillä hän oli menossa ystäväpoikansa kanssa elokuviin, ja menimme itse käymään kauppakeskuksen alessa, kun sellainen vielä siellä oli. Löysin hetken kiertelyn jälkeen upeat korkonilkkurit vain kymmenellä eurolla ja Mikki löysi kolme coca-cola-tölkin muotoista läpinäkyvää lasia. Ne me sitten otimme ja marssimme ulos vain huomataksemme, että oli tullut hetkessä kamalan pimeää. Pahoittelin että menimme kauppakeskukseen, Mikki vain naurahti ja laitoimme ostokset takapenkille.

Vähän pimeässä sitten ajoimme moottoritietä kohti kotikaupunkia, noin neljän liittymän päähän. Totesin, että sitten kun lähdemme talvilomalle moottoritietä pitkin autollamme, ei kannata, eikä saakaan ajaa pimeällä.

Sitten tapahtui näin.

Tai oikeammin, toinen rekan jo ohittanut henkilöauto, joka oli tullut perässämme, huomasi että automme pyöri ympyrää keskellä tietä, koitti ajaa meidän kylkeemme että lakkaisimme pyörimästä, osui meitä kuskin puolen eturenkaaseen ja kuskinpuolen oveen, sillä pyörimme niin lujaa. Kuskin puolen ikkuna meni rikki ja lensi Mikin päälle.

Pyöriminen lakkasi, ja olimme nyt melkein pysähtyneet, tällä kertaa ajokaistalle tuijottamaan rekan kovaa lähestyviä valoja. Se tuntuu pahemmalta kuin elokuvissa ja kun ne valot on liian lähellä, tulee elokuvissakin leikkaus, niin minäkin silloin pistin silmät kiinni ja kädet refleksinä pään eteen. Mikki täysin alitajuisesti laittoi auton pakille ja kaasun pohjaan, ajoimme perä kiinni moottoritietä reunustaneeseen lumipenkkaan, jolloin rekka törmäsi vain kuskin puolen kylkeemme(? en ole ihan varma tästä, mutta koko kuskin puolen reuna autosta oli kuulemma rutussa kun myöhemmin siitä sain kuulla).

Törmäyksen voimasta käännyimme nokka kohti penkkaa ja kuskin puolen ikkunasta röypsähti sisään syliimme aimo annos lunta. Auto oli taas suhteellisen oikein päin, tosin nokka penkassa. Tajuttuamme että se oli ohi, ainakin hetkeksi, jos kukaan ei aja perään (tämäkin kävi mielessä oikeasti siinä tilanteessa, mut oli hyvä että oli ees taukoa, että ehtis vielä edes kuulla Mikin äänen vielä ja nähdä hänet), huusin Mikille "ootsä kunnossa, ootsä kunnossa?" johon hän kysyi minulta takaisin "oonksmä kunnossa?" Muistan että hymyilin ja huvituin tuosta, koska päättelin ettei mikään voi olla kamalan pahasti, koska Mikki puhuu vielä. Mikki kysyi vielä perään että eihän mikään silmä oo poskella tai muuta vastaavaa. Kaikki näytti olevan hyvin ja sanoin että ei oo. Tunnustelin omat jalkani ja totesin ne liikkuviksi ja kuulin liikkeelle lähtevän rekan äänen.

Rekka oli siis törmännyt meihin niin, että se oli pysähtynyt täysin. Se sitten siitä lähti, kiihdytti ja jatkoi matkaansa. Jäin tuijottamaan suu auki että kuinka se kuski pystyi vaan poistumaan? Olis siinä ollut tilaa jättää se rekka vaikka meidän auton eteen, olis siitä voinut hyvin mennä muut autot ohi kun tapausta selvitettiin.

No, tää toisen henkilöauton mies käveli meidän ikkunalle ja kysyi, onko kaikki kunnossa. Tähän asti olin ollut ihan tilanteeseen nähden tyyni, mutta sitten pelko tulvahti lävitseni ja rupesin itkemään hysteerisesti noin kymmeneksi sekuntiksi ja selitin että pelottaa kamalasti. Kuskin puolen ovi ei auennut, joten kömmittin molemmat pelkääjän paikan ovesta. Siihen oli sillä välin meidän eteen pysähtynyt kolmas henkilöauto, rekan perässä ajanut, joka ei ollut koittanut rekkaa ohittaa, jonka pariskunta oli jo auton vierellä ja kyseli että onhan kaikki hyvin.

Seuraavat hetket ovat muistissani niin kaoottisen sekavana kimppuna, jonka ajatteleminen saa minut voimaan pahoin (muistan tilanteessa vallinneen samanlainen shokin ja pelon tuoman pahoinvoinnin, mutta koitin ajatella silti rationaalisesti), mutta koitan tiivistää tärkeimpiä tapahtumia:
Astuimme autosta ulos, selitin niille ihmisille että rekka ja henkilöauto osui meihin ja me pyörittiin ja nähtiin rekan ajovalot ja että kerroin että olin just sanonut, että pitää ajaa talvilomareissulla motaria vaan päiväsaikaan, sitten yritin etsiä lumeentuneesta autonsisustasta kaikki tärkeät tavarat, mukaanlukien ne koulun kameratavarat laukkuineen päivineen, jotka oli muuten lentäneet törmäyksessä takapenkiltä takakonttiin (takakontin hattuhylly tais lentää jostain ulos ja olla se joka sitten päästi muovista kolinaa kun muut autot ajoi meidän ohi, tai sit se oli meidän etulokari), kaivoin jalkatilasta paljaalla kädellä joululahjatumpun toista paria ja kylmetin sormeni punaisiksi ja poksahtipa yksi sormen reuna haavallekin kun sormet niin jäätyi. Jossain vaiheessa ennen tätä, olin huomannut että nenästäni tuli verta ja huusin sen kovaan ääneen kaikille (muistaakseni ainakin kolme kertaa, koska hätäännyin, sillä nenästäni ei ole koskaan aiemmin tullut verta), Mikki totesi että hänellä ei ole laseja ja minä tajusin ettei ole minullakaan, eikä niitä löytynyt ensihätään auton jalkatilan vallanneista lumistakaan. Neljäs auto, joka paikalle oli pysähtynyt, oli ulkomaalaisaksentilla puhuva mieslääkäri, joka tarkisti Mikin samantien ja huomattiin että särkyneestä ikkunasta lentäneet sirpaleet oli osuneet Mikin korvan taakse ja tehneet sinne seitsemän reikää, joista yksi oli poskessa korvan toisella puolella. Joku pieni muru oli jäänyt korvalehden kupeeseen, niin otin sen pois.

Ambulanssissa iski kylmänväreet shokista ja ihan puhtaasti kylmästä. Kuvausten takia olin ahtautunut naurettaviin pieniin housuihin ja jättänyt alta jopa pitkät kalsarit pois ja takin alla oli vain teepaita ja ohuen ohut kauluspaita. Ainakin housut kastuivat täysin sen syliin tulleen lumen takia, kun se suli silti ja kylmetti kylmät housut muutenkin. Meidät vietiin ambulanssilla ja Mikki makasi niskatuessa paareilla (kolmivuotinen krooninen selkävaivakin iski piikkinä kolarin takia, ja kaikki oli huolissaan ettei mitään sisäelimiä ollut vaurioitunut) ja Mikki jäi sinne paikattavaks ja yön yli tarkkailuun. Perillä minä tekstasin kolarista parhaalle ystävälleni, joka oli kesken leffaa lähtenyt ja käskenyt sen pojan viemään hänet sinne sairaalaan jossa olimme samantien viestini saatuaan. Pääsin yöksi hänen porukoilleen, mutta autossa, takapenkillä, ilman laseja, hiukan äänekkäästi hurraavassa nelivetoautossa pelkät taajamanopeudet saivat minut melkein itkemään paniikissa.

Kotiin me päästiin vasta Mikin isän kyydissä perjantaina, ja pilasin kuvaani hänen silmissään rähjäämällä että ei sitten mennä nopeasti, ei ole mikään kiire, ja jos on, me lähdetään autosta samantien ulos. Eikä mennä motaria. Eikä mentykään. Minä ja Mikki pidettiin toisiamme käsistä ja katottiin jalkoja ja niitä käsiä ja ihan varovasti toisiemme kasvoja ja varottiin katsomasta ikkunasta ulos. Kotona kysyin, että saako vihdoinkin itkeä, ja naapurin mummolle vielä tyynesti kolaristamme kerrottuamme pääsimme vihdoinkin sisään, jossa itkin huutoitkua naama valuen kunnes alkoi helpottaa ja kietouduin Mikin syliin. Seuraavan viikonlopun me nukuttiin vaan kotona, ei poistuttu kotoa, vaan tilattiin vaan pizzaa kotiinkuljetuksena ja pari tuttua toi ruokaa. Me nukuttiin aluks shokki pois, sit siitä onnesta, että saatiin olla vielä olemassa ja ehjänä ja voitiin vielä nukkua, sit siitä hyvästä, että meidän sänky on vaan niin mukava nukkua ja seuraavan viikon kuumeisina flunssaamme pois, joka oli tullut kun oltiin kastuttu niin pahasti sulaneesta lumesta.

Myöhemmin minun silmälasini löytyivät lunastuskuntoisesta autosta, Mikki joutui tilaamaan uudet. Mikin päästä irtosi 22 päivän päästä pieni lasinsiru, joka oli sairaalassa jäänyt päähän, ollut iso ja kutiseva rupi siihen asti. Minulla oli mustelmia lantiossa turvavyöstä, päässä kun toinen nyrkkini oli osunut siihen ja toinen nenääni muussaten nenäni ruston kipeäksi ja vertavuotavaksi (nenä tuli puhdistettua aika hyvin kun meinasin ambulanssissa vähän itkeä, koota itteni, sit iktin vähän taas pelosta että mitä jos, ja sit taas ootin tyynenä, että jos joku vaikka antais vihdoinkin luvan itkeä ja pelätä), sydämen muotoinen mustelma polvessa keskipaneelista lentäneiden poltettujen kokoelma-cdeiden takia ja yksi kyljessä, kai samasta syystä, etusormen kynsi katkennut (ei edes lihoja myöten) ja kaikki lihakset jumissa pari päivää, mutta kaikki on nyt parantuneet ja kynsikin on kasvanut ennalleen.

Kaksi kertaa olen ollut ystävämme kyydissä autossa, ja kahdesti Mikin kyydissä keskustan kauppareissuilla Mikin äidin autolla, ja silti hiukan aina pelottaa että entä jos kuski menettää auton hallinnan, auto luisuu jäällä tai että sohjo vetää renkaiden pidon ja auto alkaa pyörimään. Toisaalta ei pelota enää niin paljon, sillä tiedän nyt, että vaikka auton ulkopuoli menee ruttuun, tukirakenteet sisällä pysyy koossa ja turvaa niitä matkustajia, ellei nyt satu menemään järkyttävän kovaa periksiantamatonta materiaalia päin.

Suojelusenkeleitä oli kyllä matkassa, ja vaikka Mikki ei enää välitä puhua siitä, minusta on hienoa, että me säilyttiin ehjinä ja päästään tekemään kaikkea mitä ollaan suunniteltukin tekevämme tulevaisuudessa.

Uuden alku, joka tapahtui kauan sitten

Monet voivat tuntea minut ehkä äitini Hallattaren blogeista, jotkut ovat ehkä jopa eksyneet omaan blogiini Minä, Kuu ja Tähdet, jota lakkasin päivittämästä jo varmaan vuosi sitten, mutta niille, jotka eivät tiedä minua; Hyvää päivää (tai laita tähän ajankohta, jolla haluat itseäsi tervehdittävän), olen Nunnukka ja kirjoitan tätä blogia.

Asun yhdessä avomieheni ja kihlattuni Mikin kanssa, tässä ensimmäisessä virallisesti yhteisessä asunnossamme olemme asuneet nyt jo yli puoli vuotta. Meillä asustelee myös kissaeläin, joka toisinaan ehkä saattaa mahdollisesti, jos häntä vain huvittaa, hivenen reagoida nimeen Hilu.

Koskapa blogin kirjoittelu on jäänyt, mesessä roikkuminen on tyystin jäänyt, jopa moninpelitkin ovat vaihtuneet kuten myös elämäntilanteeni, ajattelin, että voisipa sitä tänne vaikka raapustella jotain. Ihan vaikka vaan omaksi iloksi, ja ehkä perheenjäsenille tiedoksi, kun en minä aina muista soitella. Kaikille.